Nalle ja Sade
Antonin päähän tippuu sadepisaroita. Sadepisarat ovat vetisiä kääpiöhiiriä kirmailemassa tukkaniityllä. Antonia naurattaa. Nyt Antonin tukka kasvaa. Anton melkein kuulee sen. Äiti sanoi, että kun sataa ja on ulkona ilman huppua tai lakkia, tukka kasvaa. Antonin tukka on kuin ruoho. Sekin kasvaa kun sataa. Antonin tukka on vihreää ruohoa. Jos nyt tulee vuohi, se yrittää syödä tukkaani! Anton nauraa. Tulisipa vuohi. Anton juoksisi sitä pakoon. Entäs jos olen ulkona sateessa kauhean kauan aikaa, tuleeko tukastani pitkä kuin naapurin Lumin tukka? Sitten kaikki luulevat minua tytöksi ja kutsuvat minua Antoniaksi! Anton nauraa ihastuneena ja juoksee pois sateesta kuistille. Hän nousee tuolille ja katsoo itseään kuistin peilistä. Onko tukka kasvanut? Ei, se on ihan samannäköinen kuin ennenkin. En ollut liian kauan sateessa! Nyt kukaan ei onneksi luule minua tytöksi!
Anton marssii keittiöön. Ehkä jos Mummi on siellä, hän saa mansikoita. Keittiössä ei ole ketään. Anton seisoo hetken ruokakaapin edessä. Herkkukaappi. Hän ei tiedä missä mansikoita pidetään. Ehkä maakellarissa. Mutta mansikoita ei saa ottaa ilman aikuisten lupaa, ja maakellari on pelottava. Anton kävelee rapukävelyä sivupöydälle. Hän nousee varpailleen ja kurkistaa pienen punaisen muovikannun sisään. Vettä. Hän kaataa varovasti itselleen lasillisen. Janottaa. Mummi osti pienen punaisen muovikannun häntä varten. Mummi sanoo, että täytyy juoda paljon vettä aina, kun on jano, se on terveellistä. Mummi juo paljon vettä. Antonista on kurja juoda paljon, sitten on koko ajan pissahätä. Mummi on samanlainen kuin se eukko, ”joka alinomaa hoki, että vettä, vettä, vettä, vettä,” siitä runosta Tiitiäisen Satupuusta, jota Mummi tykkää lukea ääneen. Salla on niin pieni, ettei ymmärrä mitään Tiitiäisen Satupuusta. Mutta Anton ymmärtää! Mummi lukee joka ilta monta iltasatua tai iltarunoa. Antonille ja Nallelle. Nalle on keltainen, laiha ja ihana. Antonin ikioma. Mahtuu hyvin kainaloon. Salla ei saa leikkiä sillä eikä imeä sitä. Salla imee kaikkea. Äiti sanoo, että niin tekevät kaikki pikkulapset. Äiti sanoo, että Antonkin teki niin pienenä. Antonin on vaikea uskoa, että hän olisi imeskellyt kaikkea. Ei hän ainakaan muista. Inhottavaa, eikö Sallan suu tule täyteen karvoja? Sallan unilelu on iso punainen nahkaelefantti. Sillä on vihreät pallosilmät ja isot lerppukorvat. Se on hieno. Mutta Nalle on parempi. Nallella on lempeät pienet ruskeat silmät, joilla se katsoo. Anton sai sen vauvana Ukilta ja Mummilta. Ukki on pitkä kuin jättiläinen. Ukilla ja Mummilla on Ukkiakin pidempi auringonkukka. Se koskettaa terälehdillään kesän poutapilviä. Anton tykkää maata sen alla ja kuvitella olevansa kimalainen. Ukki on Antonin paras ystävä. Anton on ensimmäinen lapsenlapsi. Ennen kuin Salla syntyi, Ukki oli Antonin ikioma ukki. Nyt Anton jakaa Ukin Sallan kanssa. Mutta Salla on niin pieni, ettei hän pääse mukaan kalastusretkille eikä metsäkävelyille. Retkillään Ukki ja Anton tutkivat kaikkea ja puhelevat siitä mitä näkevät ja kuulevat. Ukki on opettanut Antonia laittamaan madon koukkuun. Mutta kun tulee kalaa, Ukki tappaa sen, Anton ei vielä saa. Usein he istuvat ihan hiljaa veneessä ja ihmettelevät veden liplatusta. Tai jos he ovat kivellä metsässä, he kuuntelevat hiirenhiljaa metsän pehmeitä ääniä. Silloin tuntuu pehmeältä myös sisällä. Ja sitten on ihanaa kun he nauravat. Joskus Anton katsoo Ukkia silmiin, ja Ukki tuijottaa takaisin, ja sitten he purskahtavat nauruun ihan muuten vain, ja nauravat ja nauravat niin kauan, että vatsaa kipristää. Anton rakastaa Ukkia. Ja Ukki rakastaa Antonia.
Missä Mummi on? Ja missä Äiti on? Salla nukkuu päiväunia. Talo on ihan hiljainen. Ukki on ystävien kanssa saunomassa jossain mökillä, jossain Hattulassa. Hattula. Siellä varmaan on paljon hattuja. Ehkä Ukki ja Ukin ystävät saunovat hatut päässä. Anton nauraa. Hän säikähtää. Nauru kuulostaa oudolta hiljaisessa talossa. Missä kaikki ovat?
Anton hiipii intiaani-askelin kohti Mummin huonetta. Hän kuulee hiljaista ääntä. Hän pysähtyy, terästää kuulonsa. Onko se itkua? Sydän alkaa läpättää vaanitun jäniksen tahtiin. Anton hiipii vieläkin hitaampaa kohti raollaan olevaa ovea. Hiljainen nyyhkytys karkaa oven raosta. Kaksi eri ääntä. Yksi hieman nopeampi, toinen hieman hitaampi. Antonia alkaa pelottaa. Se ei ole Sallan itkua. Salla rääkyy itkiessään. Anton haluaa kääntyä poispäin. Haluaa juosta piiloon sateeseen. Mutta Mummin huoneessa on magneetti, joka vetää häntä puoleensa, eikä sitä voi vastustaa.
Anton laskee kätensä varovaisesti ovelle. Se ei liikahda. Hitaasti, hitaasti hän kurkistaa ja näkee Mummin ja Äidin istumassa Mummin sängyllä. He halaavat. Kasvot ovat piilossa toistensa kaulassa. Mutta Anton tietää, että Mummi ja Äiti ovat ne, jotka nyyhkyttävät. Anton tuijottaa. Jalat ovat kasvaneet kiinni puulattiaan. Sade ropisee ikkunassa.
Yhtäkkiä Äiti liikahtaa. Hän varmaan tuntee tuijotuksen selässään. Hän irrottaa otteensa Mummista ja kääntyy katsomaan ovelle. Antonin ja Äidin silmät löytävät toisensa.
”Anton!” Äiti kuiskaa ja ojentaa kätensä häneen päin.
Antonin jalat irtoavat puulattiasta. Hän pinkaisee Äidin syliin.
”Lapsi-kulta! Lapsi-rakas! Pikku Anton,” Äiti hokee ja puristaa pojan tiukkaan itseään vasten. Äiti suukottelee Antonin päätä. Mummi katsoo tytärtään ja tyttärenpoikaansa. Hän peittää kasvonsa käsillään ja purskahtaa kovaan nyyhkytykseen. Anton pelkää. Ei saa sanaa suustaan. Puristaa Äitiä. Äiti irrottaa otteensa Antonista, pakottaa hänet kauemmaksi itsestään, katsoo poikaa silmiin.
”Anton-kulta, jotain kauheaa… jotain surullista on tapahtunut. Ukki… muistatko, että Ukki lähti Hattulaan… lähti saunomaan ystävien kanssa? Muistatko, että Ukki kertoi siitä sinullekin eilen… ja aamulla? Muistatko? Voi Anton-kulta, sieltä soitettiin… Nipa, Ukin ystävä Nipa, soitti ihan hetki sitten… ja Nipa, se Ukin hyvä ystävä kertoi, että… hän kertoi, Anton-kulta, että Ukki… meidän oma rakas Ukki… on… on kuollut. Mutta ei Ukilla ole paha! Ukki on mennyt pois… taivaaseen, enkelten luo. Siellä on hyvä olla, Anton, enkelten luona. Sieltä Ukki nyt katsoo meitä, rakastaa meitä ja huolehtii meistä.” Äidin ääni värisee. Silmistä valuu kyyneleitä.
Antonin suu loksahtaa auki. Silmät aukeavat kuin kukat auringon paisteessa. Vatsaan kasvaa möykky. Rinta puristuu kokoon. Ja sallamainen rääkynä putkahtaa ilmoille. Anton heittäytyy Mummin sängylle vatsalleen ja ulvoo. Itkee. Nyyhkyttää. Huutaa. Ukki ei saa mennä pois! Ukki ei saa mennä enkelten luo! Ukki on minun ukkini! Äiti silittää Antonin päätä, selkää. Itkee ja hokee: Lapsi-rakas, lapsi-pieni, Ukki on taivaassa, monta kertaa, koko ajan. Antonille. Itselleen. Rakas Isä!
Mummi silittää Antonia. Suutelee hänen päätään monta kertaa. Sitten Anton nousee istumaan. Kömpii alas vuoteelta. Raahustaa ovelle. Mummi ja Äiti katsovat hänen peräänsä. Eivät liiku. Eivät seuraa. Anton kävelee huoneeseensa, hakee Nallen, puristaa sen syliinsä. Kävelee kuistille ja ulos sateeseen.
Anton istuutuu rappusille. Antaa sateen kastella. Pisarat pomppivat tukassa. Tukka kasvaa. Nalle on sylissä. Tukka kasvaa.
Kuvastintarina © Laila Escartín-Sorjonen. Valokuva © Pekka Sorjonen